Hyvää joulua! Päivitystaukoon on taas ollut useampikin syy, koko vuosi mennyt melkoisesti muussa touhussa. Skarppaan seuraavana vuonna, honest.
Tänään tahdon tarjota näin joulun kunniaksi yhden parhaista uusista joulubiiseistä joita on täksi vuodeksi löytynyt. Mighty Mouth on etelä-Korealaisten Shorry J:n ja Sangchun perustama hiphop-akti, joka aloitti toimintansa varsinaisen Hallyun alussa vuonna 2008. Etäisesti tyylistä tulee mieleen Japanin pioneerin ja nyttemmin tauolle lähteneen m-FloVerbal ja DJ Taku, samanlaista hyväntuurista dancehiphoppia saa nykypäivänä oikein etsiä, jollei tahdo jenkkiklubimaista klubijynkkyä. Suosittelen siis kovasti tsekkaamaan, edes tämän mahtavan joululaulun.
(Muistakaa myös tsekata kakkublogaus, jonka tein Desucon Frostbiten joulukalenteria varten!)
Pikapäivitys jälleen, inspiraatio pitää käyttää hyväksi silloin kun sitä kerrankin on.
Yleensä kaikkea animen dubbausta kohdellaan pelkästään ajatuksena kuin pahanlaatuista virustautia, ja hyvästä syystä, mutta siksi se onkin niin tyydyttävää ja sydäntälämmittävää kun se tehdään kunnolla. Jenkkilästä löytyy monen surullisenkuuluisan tapauksen lisäksi muutama helmi, esimerkiksi Akiran dubbi oli järjettömän hyvä.
Suomesta esimerkkejä on vaikea löytää, sillä täällä ei a.) esitetä animea b.) dubata sitä vähääkään ollenkaan, lukuunottamatta lauantaiaamun piirrettyjä. Pokemonin dubbi oli ainakin ensimmäiset 40 jaksoa loistavaa tavaraa.
Joitakin kuolemattomia sitaatteja kuulee vielä nykyäänkin Pokemon-sukupolven suusta.
Mutta internetin yleistyessä myös lisenssivapaat tahot ovat tarttuneet haasteeseen. Fanidubbeja löytyy joko parodia- tai vakavamielisenä täältä ikuisuuteen. Lähinnä englanniksi, mutta nyt tuli niin helmeä vastaan että tätä ei malta olla jakamatta. Sillä kuten aina sanon, kunniaa sille jolle se kuuluu – Rindou on vääntänyt niin julmetun hyvää tavaraa että on suorastaan rikos olla levittämättä. Kyseessä on siis suomenkielisiä versioita animubiiseistä, joten kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset ihmeessä.
Kyseessä Soul Eater-animen kakkosopening Paper Moon. Käsi sydämelle, kuinka moni sai kylmiä väreitä mahtavuudesta? Sitähän minäkin. Tällaista lisää, kiitos.
Jenkeistä taas tunnetaan esimerkiksi Y.Changin mahtavat käännösopeningit. Lyhyitä versioita, mutta jumalauta, englantiversio La Divina Tragediasta on aina tervetullutta. Hit dem high notes!
Seuraava bongaamani tapaus oli MidiGuyFDdp21 youtubesta, tällä kertaa Kanadasta, joka ansaitsee jonkinmoisen pokaalin seuraavasta suorituksesta..
Kiroan ikuisesti itseäni, kun en laittanut Cha-la Head Cha-laatop-35-anime-opening-listalleni. Vielä kun saisi jonkun coveroimaan Vajura On!in onnistuneesti niin voisin kuolla onnellisena.
Jopahan oli taas pitkä tauko! Huh huh. Kesällä oli nyt aivan liikaa tekemistä ja kaikkea jännää, toisinsanoen coneja ja töitä. Conikausihan alkaa toukokuussa ja päättyi tänä vuonna suhteellisen myöhään Traconin sijoittuessa syyskuun puolelle. Cosplayharrastus vie aina sen oman jaksamisen, inspiraation ja ajan.
Coniraportteja en koskaan jaksa kirjoittaa oikeastaan siitä kauniin yksinkertaisesta syystä, että niitä identtisiä “tultiin hotellille, mentiin coniin, katottiin luento, syötiin, ryypättiin, mentiin krapulassa coniin ja sitten kotiin oli IHANKIVAA” postauksia löytyy abt. jokaisesta muusta blogista, joten mitä sitä turhaan leukojaan louskuttamaan. You know the drill anyway. Koska conit rullaavat nykyisin ihan hyvin ainakin kävijän näkökulmasta vaikka järjestäjäpuolella olisi minkä magnituudin sirkus menossa, niin mitään mieleenpainuvan erinomaista tai kamalaa on vähän vaikea keksiä, varsinkin kun ne erinomaiset kokemukset ovat yleensä hyvin järjestettyjä ohjelmanumeroita ja kavereiden kanssa koettuja yhteisistuntoja. Tsukicon 2009n kaltaisia mielenkiintoisia “menestystarinoita” tuskin on tulossa enää ja conejakin on jo valinnan vaikeudeksi asti.
Anyway, koska kerrankin törmäsin johonkin harvinaiseen relevanttiin jutskaan, niin jaetaan se muidenkin kanssa. Koska being meguca is BADASS MOTHAFUCKA
Stay tuned, tällä hetkellä menossa melkoisesti juttuja ja blogikirjoitukset työn alla kunhan muut asiat saisi pois alta.
Sillä välin..
Jotkut voivat muistaa taannoisen merkintäni, jossa listasin muutaman suosikkini animetunnareista. Tällä kertaa otinkin illan projektiksi kyhätä 35 suosikkiani, toisin sanoen anime megamix Reggy style. Itse tykkään katsella näitä “my top__ anime openings”-videoita sen vuoksi, että poimin niistä usein niin hyviä biisejä kuin animeitakin. Ehkä joku teistä sattuu näkemään tai kuulemaan jotain, mistä pitää. Video alkaa sijalta 35, jatkaen siitä matkaansa ykköseen. Let it play!
Jos joku kaipaa lunttilappua, alla löytyy täydellinen songlist. Lue lisää…
Puuhaillessani tässä ohimennen uusia blogauksenaiheita mieleeni tuli tehdä tällainen pienimuotoinen kysely lukijoilleni. Koska artikkeleillani on keskimäärin jopa 200 lukijaa julkaisupäivänä, olisi tuosta kirjosta mukava tietää, mitä blogini selaajat tahtoisivat mieluiten näytölleen saada. Joten ottakaapa hiiri nättiin käteen ja vastatkaa!
Bhahuh? Joku LUKEE blogiani?! Onko minulla jotain minkä vuoksi päivittää? Get out, Petteri-kun, kunhan vain mielistelet! En minä blogaa filosofisista moesarjoista tai cosplaysta! Tai pidä edes sarjispäiväkirjaa! Ja j-musiikistakin kaikesta muusta paitsi j-rockista! Kusetat! Tunnusta!
No, miksi ei. Kerron lämpimikseni vaikka jostain, mihin törmäsin tässä muutama päivä sitten. Nykyisin on aivan hirvittävä kahtiajako j-pop- ja k-pop-fandomin välillä ja hanguleilla kirjoittavat tytöt sotivat kanoilla kirjoittavia tyttöjä vastaan tapellen siitä, ovatko korean alaikäiset söpöilytanssiryhmät parempia kuin japanin söpöilytanssiryhmät ja kummalla on enemmän nenäleikkauksia ja silikoneja takanaan. Itseäni ei tuo kahtiajako voisi vähempää kiinnostaa koska pidän molemmista enkä suoraansanoen näe mitään ratkaisevaa eroa tyylissä. Enkä sitä, miksi toisesta tykkääminen sulkee toisen pois. Milloinkohan k-pop on passé ja c-pop puolestaan se päivän sana?
Joka tapauksessa itsekin on pakko tunnustaa, että olin hieman ummehtunut j-popin tyttötanssiryhmiin ja preferoin SNSDtä reilusti japsiporukoiden yli. Morning Musumesta en koskaan oppinut pitämään ja muihin en sen erikoisemmin ollut tutustunut. Mutta nyt ihmeen kaupalla törmäsin porukkaan, joka hetkessä muistutti minua siitä, miksi j-popistakin tykätään.
Koska olen paatunut weeaboo ja kaikki mitä groriousu Nippon tekee on niin täydellistä, pidän myös perinteisestä japanilaisesta kansanmusiikista. En tietenkään ole mikään kulttuuriekspertti koska Japanista tiedän vain sen että kaikki katsovat animea ja sumopainia ja rukoilevat joka päivä esi-isilleen.
Ironia sikseen, olen aina välillä miettinyt miten japanilainen musiikki eroaa länsimaalaisesta ratkaisevasti. Ammoinen lukioni musiikinopettaja totesi osuvasti jostain j-pop-biisistä että japanilainen musiikki kuulostaa siltä, että melodia olisi menossa johonkin hienoon kliimaksiin, mutta jatkaakin sitten bridgen jälkeen samaan malliin. Tottahan se on, perinteinen japanilainen musiikki tunnetaan siitä, että harvanpuoleinen rytmi nopeutuu kappaleen edetessä ja tekee lopulta pysähdyksen, vaipuen sitten hiljalleen pois. Tämä luultavasti johtuu siitä, että Japanin kansanmusiikki juureutuu alunperin buddhalaisiin mantroihin.
Jokainen Japaniin edes vähän tutustunut tietää, että kulttuuriperintöä vaalitaan monin tavoin – onpahan aiheelle omistettu kokonaisia animeitakin (Mononoke, 100 stories, Katanagatari jne.). Mutta oli aiheena vaikka avaruudessa taistelevat robotit tai afrikan hottentotit, huomaa kuka tahansa ne kiintiö-onsen- ja matsuri-jaksot sekä kaikenlaiset kummat tavat, joita lokalisaatiotiimi saa sitten apinan raivolla editoida pois, koska..
…En varmasti ollut ainoa, joka lapsena piti noita todella kummallisen näköisinä “donitseina”.
Musiikissa vanhat tavat eivät näy vain rytmityksenä, vaan moni nykyinenkin artisti vetelee suoriltaan kansanmusiikkia lainailevaa tuotantoa. Etenkin Taiko-rumpuja ja Shamisen-jousisoittimia sekä bambuhuiluja käytetään vielä modernia musiikkia värittämässä, alla Yoshida Brothers näyttää esimerkkiä Rising-kappaleellaan:
Ja plektr.. uh.. shamisen lyö lieskaa.
Kolmen naisjäsenen muodostama Rin’ toimittaa myös tunnelmallisella Sakura Sakuranvideolla sekä kappaleella, joka ainakin allekirjoittaneella sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Pöydän kokoinen versio kanteleesta on nimeltään koto ja bambuhuilu puolestaan shakuhachi. Kumpa Suomen Kuunkuiskaajat ja Värttinätkin saisivat aikaan jotain tällaista..
No mutta, jos eivät rock ja rauhallinen rytmi kelpaa, pidättekö sitten eurobeatista? Niin minäkin. Kukapa ei. Jos edellinen on liian kevyttä menoa tämänhetkiseen tunnetilaan, piristetään hieman kagerown Sakura fubuki no mau yoi ni-miksauksella, joka henkilökohtaisesti toimii ikuisena muusana aina inspiraation kadotessa. Adrenaliinivirtaus on korvaamaton, nimensä mukaisesti kappale on kuin juoksisi kirsikankukkamyrskyssä.
Hyvää Joulua! Joulukuu on mennyt hirmuisen nopeasti ja unohdin ajankulun kokonaan kaikkea muuta kivaa säätäessä, joten eiköhän ryhdytä hommiin. Väänsin tuossa ehtiessäni vielä jouluisen kuvankin lukijoiden iloksi, samalla esitellen maskotit Weka-kun (oikealla) ja Pipo-chan (vasemmalla) … Oikeasti keksin nuo kymmenessä minuutissa keskellä yötä nimenomaan tätä kuvaa varten, mutta ei siitä sen enempää. Ajatus on tärkein. ..Ja suokaa joulun kunniaksi anteeksi hutaistu laatu.
Tällä kertaa toimitaan kyllä nopeasti, mutta varastossa on (teidän harmiksenne) muutama keskeneräinen ja pidempää laatua oleva blogipostaus valmiina. Nyt säästän lukijoitani ja xiittaan rykäisemällä musiikkipostauksen – Joulun kunniaksi, kuinkas muuten.
Tämä on omistettu kaikille niille, jotka viettävät joulua perheen kanssa ja joutuvat sietämään sitä kamalaa Vesa-Matti Loirin tai Jari Sillanpään “Kauneimmat Joululaulut”-kokoelmalevyjä loppiaiseen saakka. Heitän muutaman ehdotuksen, millä meininkiä parantaa. Tankatkaa mp3-soitin ja lähtekää ulos kävelylle joulufiilis katossa. Lue lisää…
Vain Japanissa järkätään hologrammilaulajan konemusiikkiesitys.. ja myydään liput loppuun
Vocaloidit ovat melko uskomaton ilmiö ja hyvä esimerkki siitä, miten nykyinen otakuyhteisö pelaa. Pitkin 2000-lukua on siirrytty enemmän vuorovaikutteiseen tuotantoon kuten parodiasarjoihin, joissa leikkiä lasketaan suosittujen sarjojen kustannuksella. Excel Saga oli aikoinaan edelläkävijä, Lucky Star seuraava.
Internet on selkeästi pienentänyt maailmaa ja edistänyt asiaa. Yhden miehen RPG makerilla tekemä kaksiulotteinen seikkailupeli Yume Nikki on saavuttanut suurta suosiota, perinteisen 2chan-4chan-suuri yleisö-reitin kautta. Niconicon videontekijät ovat julkimoja, jolleivät nimeltä, niin ainakin työt tunnetaan. Black Rock Shooter oli yhden artistin luoma Pixiv-sivuston ilmiö josta tehtiin ensin laulu ja lopulta OVA-animaatio. Yhden ihmisen nettimangasta Axis Power Hetalia tehtiin supersuosittu animesarja. Listaa varmasti voisi jatkaakin, mutta tajuatte idean: Kaikilla on nykyään mahdollisuus, ei vain kovasti koulutetuilla. Onpahan ilmiö tuttu lännessäkin esimerkiksi Angry Video Game Nerd- ja Nostalgia Critic-muodoissa. Yhden-kahden miehen palava into elokuvia kohtaan synnyttää parempaa viihdettä kuin mitä tv-kirjottajat voisivat koskaan aikaan saada.
Vocaloid-ohjelma ei tietenkään ole minkään yhden harrastelijan näperrys vaan musiikkijätti Yamahan sponssaama tuote. Yamaha tunnetaan yleensä innovatiivisista keksinnöistä, kuten säveltäjä Susumu Hirasawan käyttämä Miburi-puku. Miburissa on ideana liikehdinnän käyttäminen musiikin luonnissa sensorien avulla, laitetta voi katsoa käytössä täältä. Hirasawa todellakin vie eeppisyyden aina uudelle asteelle.
Takaisin asiaan. Vocaloid siis on lyhyesti sanottuna Crypton-nimisen jengin luoma ohjelma, jolla luodaan äänisamplayksiä käyttämällä lauluja. Laulajalta on otettu ääninäytteet ja äänialat, joita yhdistelemällä sitten saadaan aikaan synteettisen laulajan laulu. Vocaloidien suosio ei kuitenkaan perustu pelkästään tähän, onhan kaiken maailman Microsoft Sameja nähty jo vaikka kuinka paljon pitkin tietokoneiden historiaa. Jokaisella vocaloid-äänellä on personifikaatio, joista Hatsune Miku nosti ohjelman suurempaan suosioon, äänenään seiyuu Saki Fujita. Tässä vaiheessa on myös suomalaisten syytä olla ylpeä, sillä “maailman ensimmäiseksi virtuaalidiivaksi” kutsuttu Miku tunnetaan parhaiten Ievan polkka-coveristaan, jossa hän heiluttelee purjoa laulaessaan. Jep, siitä se kaikki taisi aikoinaan lähteä, uskokaa tai älkää.
Ja tämä kaikki tapahtui Niconicossa, jossa otakut tekivät vocaloidilla musiikkia. Hatsune Mikusta oli yksi virallinen boxart-kuva, jonka lisäksi fanitaiteella ja cosplaylla ei ollut eikä ole rajaa. Mikun suosion jälkeen onkin julkaistu tasaiseen tahteen uusia Vocaloideja, joille on saatu samplattyä jopa supertähti Gacktia (Kamui Gakupo), seiyuu Yu Asakawaa (Megurine Luka) sekä viimeisimpänä Yuri Masudaa (Lily), eurobeat-hiphop-yhtye m.o.v.e.n laulajatarta. (Yhtye on yksi pitkäaikaisista suosikeistani ja elättelen toivoa sen MC Motsu-vocaloidista.. hopparivocaloidia kehiin!)
Vocaloideilla ei ole minkäänlaista animangaapeliä pohjanaan (no, pieni manga on mutta kuka sitä muka on oikeasti lukenut), joten persoonat ovat pitkälti äänen ja ulkonäön perusteella fandomin luomaa. Ja silti ovat niin pirun suosittuja, että Mikuja näkee joka conissa vähintään viisi kappaletta. Fanit ovat vääntäneet jopa draamasarjoja musiikkivideoiden lisäksi. Lisäksi Mikun Supercell-niminen albumi sijoittui Oriconilla 7. sijalle, enemmän tai vähemmän virallisia artbookeja on julkaistu jne jne. Onpahan muutama pelikin luotu, tunnetuimpana PSP:n hieman Dance Dance Revolutionia muistuttava tanssipeli Hatsune Miku: Project DIVA.
Vasemmalta oikealle: Gakupo (/Gackpoid), Meiko, Akita, Rin, Miku, Len, Haku, Luka ja Kaito.
Tästä voidaan päätellä, että Vocaloidien suosio perustuu lähinnä yhteisöllisyyteen ja visuaaliseen ilmeeseen. Vocaloidit on jokaisen helppo kuvitella miksi tahansa, sillä varsinaista henkilöpersoonaa tai historiaa hahmoilla ei ole lukuunottamatta muutaman lauseen kuvausta. Gakupo voi olla hurmaava ja sielunsa pirulle myynyt naistenmies kuten Heavenly yardissa tai sitten surkuhupaisa vaelteleva sotilas kuten Dancing Samuraissa. Hahmot voi pukea virallisen asun lisäksi melkein mihin tahansa ja hahmokemioita voidaan päätellä omien mieltymysten mukaan. Vocaloidit ovat animeihmisille helposti lähestyttäviä juuri näiden piirteiden vuoksi, sillä ne ovat perinteisiä animestereotypioita, mutta niiden volyymin voi jokainen kokea henkilökohtaisesti. Kappaleet kuten Magnet ovat oikeasti koskettavia kokemuksia.
Interaktiivisuus jatkuu myös sillä, että vocaloidien suosion kautta fanit loivat muutaman oman hahmon nimeltään Haku ja Akita&Akito Neru. Näistä suuren suosion vuoksi tuli Cryptonin virallistamia vocaloideja. Valtavan fanihahmomäärän seassa on sellaisiakin kuin miesversio Mikusta (Mikuo) ja punainen versio Kaitosta (Akaito).
Oli miten oli, hyvää musiikkia silti ne virtuaaliotukset tekevät ja saa nähdä, yleistyykö tällainen tulevaisuudessa. Otetaan vielä päätökseksi yksi suosikeistani, kuten aina.
Kaikki tiedämme animen voittokulusta maailmalla ja miten se on inspiroinut kaikenlaisia taiteilijoita enemmän tai vähemmän. Ghiblin elokuvat ja Otomon sarjakuvat saavat tunnustusta maineikkailta sarjakuvapiirtäjiltä, ohjaajilta ja animaattoreilta, Leijonakuningaskin perustuu itse Osamu Tezukan luomukseen.
Siitä seurauksena jenkeissä on luotu muutama animen viusaalista ulkonäköä hyväksikäyttävä piirretty kuten Teen Titans ja Avatar: the last airbender mutta kuinka moni on loppujen lopuksi saanut jopa Japanin puolelta samanlaista huomiota kuin Aaron McGruderin samannimiseen sarjakuvaan perustuva the Boondocks?
the Boondocks kertoo yksinkertaisesti kahdesta afroamerikkalaisesta pikkupojasta, jotka muuttavat isoisänsä kanssa Chicagon sisäkaupungista vitivalkoiseen lähiöön. Päähenkilö Huey on 10-vuotias mustien oikeuksien puolesta taisteleva, poliittisesti valveutunut vapaustaistelijalarppaaja, joka toimii sarjan älykkyyden äänenä. Pikkuveli Riley taas on nykyaikaista mustien hiphop-kulttuuria vaaliva pikkugangsta. Toisin sanoen the Boondocks käsittelee suurimmaksi osaksi mustien amerikkalaisten asemaa ja kulttuuria itsekriittisestä ja ennen kaikkea humoristisesta näkökulmasta kaikkine stereotyyppeineen. Muutama jakso joutui tosin jo hyllylle tästä syystä, nigga- ja nigger-sanojen ylenpalttista käyttöä sarjassa on myös kritisoitu.
Jollei kuulosta hyvältä, voit aina nauttia sitten hyvästä läpänheitosta ja menevistä actionkohtauksista.
Suoraansanoen en ole pitkään aikaan ennen Boondocksin katsomista nauranut ääneen piirretyille yhtä paljoa. Tietysti sarja vaatii hieman tuntemusta mustan kulttuurin historiasta sekä tyydyttävää puhutun englannin ymmärtämistä, mutta sen on todettu maistuvan jopa täysin tietämättömille tapauksille. Sarjassa on paljon ajankohtaisia issueita joista ainakin joka toisen luulisi ihmisen ymmärtävän, ja jollei sitäkään, niin visuaalisesta komediasta ei ole puutetta.
Ensimmäinen kausi on tietysti hieman tökkivällä animaatiolla ja muistuttaa lähinnä Jackie chanin seikkailuja ulkomuodoltaan, mutta kakkos- ja kolmoskaudella ollaan jo menemässä täyttä vauhtia animereferensseillään. Luoja Aaron McGruder on suuri animen ja mangan ystävä, muun muassa Afro Samuraita on pariikin otteeseen parodioitu sarjan aikana, onpa Samuel L. Jackson toiminut jopa yhden semivakihahmon (Gin Rummy) äänenä. Taistelukohtauksista näkyy myös mm. Cowboy Bebop-vaikutteetkin. Mikä tekee kakkoskaudesta vielä herkullisemman on animestudion Madhousen (Death Note, Trigun, Kaiji, Black Lagoon jne) animaatio. Kyllä vain, Mad vtun house.
Eli kyllä, Boondocks pyörii myös Japanissa japaniksi dubattuna. Openingina ei ole käytetty alkuperäistä Asherun Boondocks themeä, vaan Soul’d OutinMegalopolis Patrolia. Biisi on itsessään yksi S’On parhaita, mutta sai amerikkalaisilta faneilta kyllä melkoisen katkeran tuomion. (“MITÄ VITTUU MITÄ PASKAA TÄÄ NYT ON VITU JAPSIT”)
Mutta kuinka moni voi pokalla sanoa että minun gaijin-animuani näytetään Japanissa? Kuinka moni voi sanoa että paikallislehdessä julkaistusta sarjisstripistäni kehittyi maineikkaan animestudion vääntämä hitti? Pistäkäähän paremmaksi nyt kun tiedätte sen olevan mahdollista.
