Koska olen paatunut weeaboo ja kaikki mitä groriousu Nippon tekee on niin täydellistä, pidän myös perinteisestä japanilaisesta kansanmusiikista. En tietenkään ole mikään kulttuuriekspertti koska Japanista tiedän vain sen että kaikki katsovat animea ja sumopainia ja rukoilevat joka päivä esi-isilleen.
Ironia sikseen, olen aina välillä miettinyt miten japanilainen musiikki eroaa länsimaalaisesta ratkaisevasti. Ammoinen lukioni musiikinopettaja totesi osuvasti jostain j-pop-biisistä että japanilainen musiikki kuulostaa siltä, että melodia olisi menossa johonkin hienoon kliimaksiin, mutta jatkaakin sitten bridgen jälkeen samaan malliin. Tottahan se on, perinteinen japanilainen musiikki tunnetaan siitä, että harvanpuoleinen rytmi nopeutuu kappaleen edetessä ja tekee lopulta pysähdyksen, vaipuen sitten hiljalleen pois. Tämä luultavasti johtuu siitä, että Japanin kansanmusiikki juureutuu alunperin buddhalaisiin mantroihin.
Jokainen Japaniin edes vähän tutustunut tietää, että kulttuuriperintöä vaalitaan monin tavoin – onpahan aiheelle omistettu kokonaisia animeitakin (Mononoke, 100 stories, Katanagatari jne.). Mutta oli aiheena vaikka avaruudessa taistelevat robotit tai afrikan hottentotit, huomaa kuka tahansa ne kiintiö-onsen- ja matsuri-jaksot sekä kaikenlaiset kummat tavat, joita lokalisaatiotiimi saa sitten apinan raivolla editoida pois, koska..
…En varmasti ollut ainoa, joka lapsena piti noita todella kummallisen näköisinä “donitseina”.
Musiikissa vanhat tavat eivät näy vain rytmityksenä, vaan moni nykyinenkin artisti vetelee suoriltaan kansanmusiikkia lainailevaa tuotantoa. Etenkin Taiko-rumpuja ja Shamisen-jousisoittimia sekä bambuhuiluja käytetään vielä modernia musiikkia värittämässä, alla Yoshida Brothers näyttää esimerkkiä Rising-kappaleellaan:
Ja plektr.. uh.. shamisen lyö lieskaa.
Kolmen naisjäsenen muodostama Rin’ toimittaa myös tunnelmallisella Sakura Sakuranvideolla sekä kappaleella, joka ainakin allekirjoittaneella sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Pöydän kokoinen versio kanteleesta on nimeltään koto ja bambuhuilu puolestaan shakuhachi. Kumpa Suomen Kuunkuiskaajat ja Värttinätkin saisivat aikaan jotain tällaista..
No mutta, jos eivät rock ja rauhallinen rytmi kelpaa, pidättekö sitten eurobeatista? Niin minäkin. Kukapa ei. Jos edellinen on liian kevyttä menoa tämänhetkiseen tunnetilaan, piristetään hieman kagerown Sakura fubuki no mau yoi ni-miksauksella, joka henkilökohtaisesti toimii ikuisena muusana aina inspiraation kadotessa. Adrenaliinivirtaus on korvaamaton, nimensä mukaisesti kappale on kuin juoksisi kirsikankukkamyrskyssä.
06/02/2011 13:44 |
Minun kokemukseni mukaan suurin osa ainakin animen musiikista on sellaista, että a) kappaleessa on hieno intro, mutta loppu on tasaista sahanpurua tai b) kappaleessa on yksi hyvä kohta josta se voisi edetä huipentumaan, mutta eipä sitten etenekään. Onneksi poikkeuksiakin on.
07/02/2011 01:57 |
Lähinnä tuollaistahan se animemusiikki tuppaa olemaan. Se ei kuitenkaan tee siitä yhtään sen huonompaa, mukaan mahtuu helmiäkin!
06/02/2011 23:30 |
Kiitos mielenkiintoisesta blogitekstistä! Viime viikolla törmäsin Youtubessa tähän videoon (http://tiny.cc/3nzpy), ja sen jälkeen olen yrittänyt etsiä tuon mainosmusiikin tyyliä soittavaa yhtyettä/artistia. Yoshida Brothers täyttää tuon tarpeen enemmän kuin hyvin.
Niin ja et ole ainut, joka pohti Brockin “donitseja” – itse ajattelin merilevän olevan hilloa!
07/02/2011 02:00 |
Ohoh, johan oli eeppinen video. Jos olisin nähnyt sen aikaisemmin, olisin taatusti laittanut blogipostaukseen mukaan. Kuulostaa kyllä erehdyttävästi Yoshida Brothersin tuotannolta.
Kyllä, nuo “donitsit” ovat jonkinasteinen sisäpiirin läppä, nykyäänkin tulee kutsuttua onigireja sellaiseksi nimenomaan tuon takia. Mieleeni on ikuisesti syöpynyt jakso (suht alkupäästä) jossa squirtlejengi syö onigirejä ja puuhun sidottu James kiljuu “Minäkin tahdon munkkia!”.