Frostin Jäätävä ratkaisu

Coniskenessä räjähti taas pommi Jussi Karin astuessa uudelleen Desuconin pääjärjestäjäksi ja aloittaen uuden valtakautensa melko radikaalisti – entry-level-harrastajien conina profiloitunut Desucon Frostbite muutetaan K-18-coniksi. Tällainen sai minutkin sitten heräämään blogihorroksestani. Koska olen itse yksi Desuconin järjestäjistä nykyisin, en viitsi kommentoida asiaa kovin syvällisesti tai kärkkääseen tapaani, mutta jotain oli kuitenkin tähän pakko sanoa. Lähinnä lyhyesti pohdiskelua ajatuksenvirtana puolin ja toisin.

Twitterissä on näkynyt melkoisesti kommentointia, kuten myös facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa. Näkemäni ovat rajoittuneet lähinnä joko vitutukseen alaikäisten puolelta sekä ideasta innostuneiden täysi-ikäisten ”HAJOTKAA PIKKUERNUT HAEN POPPARIT HIHI PASKAMYRSKY HOHOXDD”-huuteluihin. Tilanteessa ei oikeestaan mielestäni ole mitään huvittavaa, mille tässä pitäisi nauraa. Itse aloitin animen katsomisen n. 10-vuotiaana ja varsinaisen harrastamisen vuosi-pari myöhemmin, ja ikää on kirjoitushetkellä 23. Ikinä ei olisi tullut mieleenkään tunkea edes harrastuksen alkupäässä pizzalaatikoita pattereiden väliin tai riehua ja rällästää, ja ohjelmakin olisi totta kai kiinnostanut. Kaverit myös asuivat eri puolilla Suomea jopa satojen kilometrien päässä, ja conit olivat niitä harvoja paikkoja joissa heitä näki yhdessä. Ja olihan se mahtavaa tavata iso lössi samanhenkisiä ihmisiä. Joten sympatiseeraan alaikäisiä kävijöitä todella paljon, olisin itse loukkaantunut melkoisesti noin rankasta ikärajamuutoksesta.

Ilmoituksen yhteydessä jäi kyllä kieltämättä syyt selvittämättä sille, miksi ikäraja otettiin käyttöön. En edusta tällä blogauksella virallista conin linjaa, mutta yksi ikärajan syistä oli se, että viime kevään Desuconin 3 päivän loppuunmyynti nousi ongelmaksi. Ei voinut jatkua näin, että tapahtuma myydään parissa päivässä loppuun ja ulkopuolelle jää harrastajia, jotka olisivat ”ehkä” tulleet katsomaan ohjelmaa. Tiedoteessa mainittiin melko tylysti, että ”voidaan tehdä ohjelmaa ilman pelkoa loukkaantujista” ja pitsulaatikotkin pysyvät poissa pattereiden väleistä. Itse myönnän turhautumiseni kyllä vanhempiin, jotka kuvittelevat tapahtuman olevan jokin nuorisoyhdistyksen päiväleiri, samoin yläasteikäisiin, jotka ylistimuloituneena käyttäytyvät kuin seiniltä revityt apinat. Viime Frostin kuuluisassa loukkaantumisepisodissa loukkaantuja(t) oli reilusti täysi-iän ylittänyt, joten en ota tähän asiaan kantaa. Mutta koska suuri yleisö vastusti kovaan ääneen surempiin tiloihin (mm. Tamperetaloon) muuttoa ja Sibeliustalo vetää vain tietyn määrän osallistujia sisälleen, oli ongelmaa kerrakseen. Haluttiinko tehdä tapahtumaa, jonka liput menevät aina vain nopeammin ja jonka kohdeyleisö tuntuu jäävän ei-kohdeyleisön alle? Pitääkö jotain uhrata, että hommaan saadaan tolkkua, vai annetaanko olla?

Tämä lätkä tulee sitten Frostin jokaisen ohjelman kohdalle. Toinen vaihtoehto on ”kauheet juamist” ja kolmas ”kauheet naimist”.

Olen itse pitänyt Desuconia mainiona ns. entry level-tason harrastajien tapahtumana. Lahti on melko rauhallinen ja helposti tavoitettava paikka hyvien kulkuyhteyksien vuoksi. Sibeliustalo on edustava tapahtumapaikka. Lähellä on S-market, josta saa eväitä ostettua. Ohjelmatilaa riittää, sali on näyttävä. Hyvin toteutettua ohjelmaa on todella paljon tarjottavana sekä muitakin virikkeitä, cosplaypuoleltakin löytyy Eurocosplay-kilpailu, jossa on luultavasti Suomen kovin pukutaso. Omenahotelli passaa tiukallekin budjetille. Frostbite ei paljoa poikkea kesäDesusta, muuten kuin että tapahtumalla on oikein hunajainen tapahtuma-aika – Traconista on viitisen kuukautta ja seuraavaan coniin melkein toinen mokoma. Mutta niin, jos minun pitäisi viedä ensimmäistä kertaa coniin tuleva ihminen conittamaan, luultavasti veisin Desuconiin yllämainituista syistä. En veisi johonkin ns. hengailuconiin, jossa ei ole oikein myyntipöytäsalin ja ehkä cosplaykilpailun lisäksi mitään nähtävää ja ohjelmataulukosta löytyy enemmän miittejä ja animen ulkopuolista ohjelmaa.

(Tämä ”Traconista seuraavaan on 10 kuukautta”-ilmiö ei sinänsä ole mikään uusi, mutta nuoremmat harrastajat eivät ehkä muista aikaa kun 2003-2008 coneja oli tasan yksi vuodessa ja vuonna 2007 sinäkin viikonloppuna satoi kaatamalla.)

Sehän on kuitenkin selvä, että K-18-leiman lyömisellä ei päästä eroon a.) hengaajista b.) kohderyhmän ulkopuolisista. Coniin tulee aivan varmasti cossaajia vain hengaamaan ja tapaamaan kavereita (esim. minä) sekä yhtä varmasti tulee myös niitä länkkärifaneja, joita ei edes kiinnosta anime kuin pelkkänä analysoitavana ilmiönä.

Aihe on kerrakseen vaikea. Ratkaisuja löytyisi varmasti yhtä monta kuin on miettijöitäkin. Siksi lähes toivonkin, että joku ahkera taho ottaisi asiakseen järjestää nuorisolle avoimen conin talvikuukausille, sillä onhan se kurjaa odottaa melkein vuosi seuraavaa. 

En osaa vielä sanoa, mitä K-18-con tuo tullessaan, eikä osaa kukaan muukaan sanoa. Mutta toivoisin silti malttia lällättelyille sosiaalisessa mediassa, sillä kaikki DELICIOUS TEARS EBIN RÖLL KAKARATXDDD-huutelijat ovat vain todiste siitä, että täysi-ikäisyys ei merkitse aikuisuutta.

Déjà vu

Olen kirjoittanut menneisyydessäni ihan liikaa siitä, miten anime-tyyliä väheksytään taidepiireissä. Vanhimmat lukijat nämä postaukset varmasti muistavatkin, joten niistä ei sen enempää. Tämä ajatus on varmaan vieläkin läsnä piirtäjien keskuudessa ja taikin pääsykokeissa edelleen verotetaan animetyylistä pisteitä, karavaani kulkee ja koirat haukkuu ja sitä rataa.

Lopeteltuani piirtämisen aktiivisena harrastuksena circa 2009 siirryin cosplayharrastukseen, sillä koin sen olevan oiva, joskin kalliimpi ja stressaavampi, korvaaja. Ihmiset rakastivat niissä piireissä animea ja jälleen kerran sai olla likainen weeaboo ja nurkkakuntalainen animangarunkkari (huomatkaa itseironia). No joo, aika kultaa muistot ja sillai, mutta tämä oli silloin tilanne. 2010 Hetalia oli Kuroshitsujin ohella ehdoton ykkönen cossaajien kesken ja sitä ennen Naruto ja Kingdom Hearts, 2011 puolestaan Vocaloidit ja aikaisemmin mainitut sekaisin.

Koska harrastajien trendit vaihtelevat jatkuvasti, oli sitten väistämätöntä, että Suomessakin nostaisi päätään jo ulkomailla suositut länsimaalaiset sarjat. Homestuck, My Little Pony, Adventure Time ja muut vastaavat räjähtivät suorastaan käsille viime vuoden tapahtumissa, etenkin nuorempien harrastajien (15-16) keskuudessa. En tiedä mitä tapahtui, ehkä suomalaiset löysivät tumblrin, mutta tapahtui kuitenkin.

Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, useat osaavat olla ok asian suhteen ja cossaavat milloin länkkäreitä, milloin aasialaisia hahmoja. Fanittavat molempia tasapuolisesti ja saattavat siirtyä ehkä kokonaan länkkärifanitukseen löydettyään jotain uutta, tai sitten pysyvät suurimmaksi osaksi animepiireissä ja katselevat sen lisäksi länsimaalaisia sarjoja.

Mutta sitten on tämä militanttisiipi. Militanttisiivellä tarkoitan sitä osiota, joka vaatii muita ajattelemaan ja toimimaan samalla tavalla, tahtovat etuoikeuksia ja mahdollisesti kokevat länkkärisarjat paremmiksi ja ”aikuisemmiksi” kuin animetuotannon, ihan vaan koska.. No, koska se on erilaista. Olen törmännyt viime aikoina moneen blogaukseen, jossa suorastaan kinutaan animeconeja järjestämään ohjelmaa myös länsimaalaiseen makuun ja etenkin sallimaan länkkärihahmot cosplay-kisoissa. Valitus on eskaloitunut nopeasti siihen, että marttyyrit luovat olkinukkeja, ilkeitä ja ummehtuneita animefaneja, jotka haluavat sulkea länkkärifanit ulkopuolelle ja savustaa nämä ulos tapahtumistaan, koska kisassa ei hyväksytä kuin aasialaisen alkuperän hahmoja. Psyykeakrobatialla saadaan itsensä uskomaan, että nämä oikeastaan vihaavat länkkärihahmoja ja katsovat näitä coneissa vinoon, supattelevat selän takana tai tulevat kiusaamaan päin naamaa. Vaikka todellisuudessa tällaiset taitavat olla olemassa vain kirjoittajan pään sisällä.

Rora bloggasi aiheesta jo kuukausi takaperin, ja olen itsekin miettinyt jo tovin lusikkani tökkäämistä soppaan. Kun joku kehtaa sanoa, että animeaiheisen tapahtuman pitäisi pitäytyä aihepiirissään ja palvella ensisijaista kävijäkuntaansa, käännetään se helposti vastakkainasetteluksi. ”Olet meitä vastaan tai meidän puolesta”-ajattelutapa kukkii helposti ja on omiaan ruokkimaan näitä kauhukuvia umpimielisistä animepuristeista.

Totuushan on se, ettei tällaista ole edes olemassa. Pidän paljon länkkäriviihteestäkin, mutta cossaan vain aasialaisen alkuperän hahmoja. Ystäväpiirissäni on paljon länsimaalaisia hahmoja cossanneita, enkä ole nähnyt asiaa ongelmaksi. Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta terrorisoida länsimaalaisten hahmojen cossaajia tai kieltää heitä astumasta ovista sisään. En kiistä sitä, etteikö olisi ihmisiä jotka moittivat länsimaalaisten hahmojen cossaajia, mutta uskallan väittää, että ilmiö ei ole mitenkään tilastollisesti merkittävä vaan lähinnä yksittäistapauksia, jotka käyttäytyvät muutenkin typerästi. Tällaisia riittää myös länsimaalaisten hahmojen cossaajissa, jotka käyttävät kovasti inhoamaani termiä ”pikkuernu” ja tööttäilevät homestuck-torvia ahtailla käytävillä tai ryntäilevät pitkin mangakahvilan pöytiä (on nähty).

Mutta niin, cosplaykisojen maarajoitukset ovat puhuttaneet monia cosplayblogaajia viime aikoina. Yleensä tyypillinen blogaus väittää, että länsimaalaisia hahmoja syrjitään eikä heillä ole paikkaa missä cossata länkkärihahmoja, sillä animeconeissa ei kuulemma saa niitä pukuilla. Yllämainituista syistä tämä ei pidä paikkaansa, mutta maarajoituksia on tosiaan olemassa.

Nimittäin Desuconissa, lukuunottamatta Eurocosplay-kisaa, jossa pätevät ulkopuolisen tahon määräämät finaalin säännöt. Ei missään muualla.

Esimerkiksi tämän vuoden Animeconin cosplay-kisassa ei ole maarajoituksia. Traconissa ei ole maarajoituksia. Tampere Kupliissa ei ole. Cosplaygaalassa (Mikäli se järjestetään tänä vuonna) ei ole. Mimiconissa ei ole. Oikeastaan missään muualla paitsi Desuconissa ei ole maarajoituksia. Pitäisikö Desuconinkin vapauttaa säännöt sallimaan kaikki hahmot lähdemaasta huolimatta?

Ei pitäisi. Desucon on animefanien final frontier, se paikka jossa kaikki pyörii animen ympärillä. Sellaisena se halutaan myös pitää. Koska ohjelmalistaan sallitaan vain animeaiheiseen ja sen lieveilmiöihin liittyvää aihetta, noudattaa cosplaykisa myös tätä linjausta. Siteeraan tässä Homer Simpsonia:

”If you build a balloon for every flash in the pad cartoon character, you’ll turn the parade into a farce.”

Kerroin jo alussa cosplaypiirien ailahtelevaisesta luonteesta trendien suhteen. Länkkärisarjat ovat tietenkin uusi ja jännittävä juttu monelle, jotka vasta ensimmäistä kertaa elämässään astuvat animen ulkopuolelle, mutta vauhdissa saattaa järki jättää ja halutaan pakkosyöttää tätä muiden kustannuksella. On kohtuutonta väittää, että Suomen conit syrjisivät länsimaalaisia cossaajia tai sarjojen faneja, kun Desucon on tasan ainoa puhtaasti animeaiheinen tapahtuma. Uutuudenviehätys on aina hieno juttu, mutta realiteetit on hyvä pitää kunnossa – vaikka sinä ja kaverisi tykkäätte länkkäriaiheista, sitä ei tarvitse olla joka conissa. Klassisen musiikin konserttiin ei voi vaatia myös metallia, vaikka yleisöstä osa sitä kuuntelisi klassisen musiikin ohella ja molemmat olisivatkin musiikkilajeja.

Demonstraatio tästä pakkosyöttämisestä ja vaatimisesta. Katsokaa, minäkin osaan demonisoida toista osapuolta!

Siitä ei ole kauaa aikaa, kun Finncon-Animecon oli vielä ainoa varteenotettava tapahtuma Suomessa. Mutta näköjään tarpeeksi kauan, että uusimmat harrastajat unohtavat miten scifisedät kiukuttelivat animeteinien pilaavan koko tapahtuman pelkällä olemassaolollaan. Joten ne ärsyttävät animeteinit perustivat oman tapahtumansa, jossa saisivat olla rauhassa. Ja nyt heitä vaaditaan järjestämään omassa tapahtumassaan länkkärifaneille ohjelmaa, koska ”muuten mul on niinq ihan tylsää siel conis plääh”.

En tiedä, miksi anime vaikuttaa olevan tuomittu olemaan aliarvostettu viihteenmuoto, mutta niin se tuntuu olevan vuodesta toiseen. Harrastuksesta riippumatta.

MAMA mia!

Voitin 3 kategoriaa eikä edes hävetä! Oppan NRJn listaykkönen style!

Uudenvuoden yönä uudehko TV-kanava FOX lähetti vuoden 2012 MAMA-gaalan (Mnet Asian Music Awards) jossa palkintoja jaettiin vuoden aikana ansioituneille korealaisille artisteille. Siitä huolimatta, että lavalle kuulutettiin jatkuvasti vain Big Bangia, Super Junioria, Busker Buskeria ja PSYta, oli katselukokemus viihdyttävä. Etenkin mullistuksellista oli, että Suomessa ylipäätään näytetään jotain aasialaisen musiikin palkintogaalaa. Kertoo varmasti omaa tarinaansa siitä, miten suuri hitti k-pop on länsimaissa, ja miksi ei olisi? Poikabändit ovat pullollaan nättejä jätkiä tanssimassa ja tyttöbändit eivät ole japanilaiseen tapaan suunnattu 30-vuotiaille miehille. K-pop on myös huomattavasti länsimaalaisempaa kuin japanilainen vastaavansa, joka tietysti passaa tänne Suomeenkin. Mutta ei siinä mitään, j-pop ja k-pop ovat molemmat omilla tavoillaan hyvää musiikkia. Jopa Japanissa naapurimaan musiikki on huomioitu, etenkin suosituimpien bändien alkaessa levyttämään japaniksi. K-popin hyökyaallosta eli hallyusta kirjoitin jo muutama vuosi aikaisemmin blogissani.

Mutta niin, palkinnot olivat hieman odotettavissa ja ette varmasti koskaan arvaa kenelle Song of the year-palkinto meni. Edes muita ehdolla olevia kappaleita ei viitsitty käydä läpi, kun oli jo ratsastustanssi menossa täysillä koko hallin voimin. Gangnam Style on kyllä varmasti käännekohta k-popin historiassa, toivotaan että tämä avaisi ovia Aasiaan ja Suomessakin kuultaisi radiossa muutakin k-poppia. Vientiä olisi taatusti, ainakaan allekirjoittanut ei vielä puolen vuoden jälkeenkään ole PSYn hittiin kyllästynyt.

Seuraan siis lähes aktiivisesti nykyisin MNetin top-50 listoja, koska Japanin musaskenessä on jokseenkin hiljaista. Näiltä listoilta on tullut tutuksi eräs biisi, joka sattui yllätyksekseni ja ihastuksekseni olemaan ehdolla paras soolotanssiesitys-kategoriassa MAMAssa. J.Y. Parkin (lyhyemmin vain JYP) You’re the one sattui silmääni jostain listakoosteesta ja nappasi silmäni välittömästi tyylikkyydellään ja etenkin musavideollaan. Korean mediapuuhamies, JYP Entertainmentin perustaja Park Jin-young on ehtinyt tuottaa vaikka mitä k-popin jättihittejä (Wonder Girls, 2AM, 2PM, JJ Project) painottuen lähinnä urbaanimpaan k-poppiin, mutta musiikkia itsekin tehdessään tämä laittaa parastaan.

Ylle linkkasin nimenomaan biisin tanssiversion, koska tuo jalkojen käyttö ja kehonhallinta etenkin kertosäkeessä on uskomatonta. Itse biisikin on täydellinen. Difficulty level: asian.

Tutustuttuani JYPin tuotantoon hieman enemmän, voin sanoa, että ihan mukavaa musiikkia tämä on. Mieleen tulee hieman Japanin Ken Hirai, mutta hieman enemmän pystyssä olevaa tukkaa ja tanssia.

Prinssinpuolikas

Olen ehkä yksi niistä ihmisistä, jotka mielummin lukevat mangaa kuin katsovat animea. Tähän ei ole oikeastaan mitään elämää suurempaa syytä, vaan suurimmaksi osaksi kaikki johtuu siitä, että keskittymiskykyni on: olematon. Arvostan kovasti animen visuaalista maailmaa ja etenkin hyvää seiyuutyötä (enkä aio levätä ennen kuin Daisuke Ono on saatu Suomeen edes kääntymään lentokentälle… tai Takaya Kuroda… tai Takehito Koyasu.. hnngh), mutta jotenkin on helpompi tarttua mangaan ja lueskella ruutuja omaan tahtiin, kuin ladata animejaksoja ja katsoa putkessa animaation määräämällä vauhdilla. Tietenkin on olemassa päinvastaisia tapauksia, mutta yleensä nämä ovat original animeja manga-adaptaatioiden sijaan. Siksi ajattelin ehkäpä esitellä muutamia suosikkejani!

Joten niin, asiaan. Löydän siis helposti uusia mangasarjoja luettavaksi, mutta eräänä pimeänä yönä satuin kompastumaan mielenkiintoiseen uuteen tuttavuuteen, joka herätti lähinnä hauskannäköisellä visuaalisella ilmeellään ja fantasiateemalla. Tämä tosin ei ollut manga, vaan oikeaoppisesti manhua, taiwanilainen mangatyyliä jäljittelevä sarjakuva. Kyseessä on Erfenzhiyi Wangzi, tuttavien kesken ½Prince (kirjoitusasusta riippuen myös 1/2 Prince ja Half Prince).

Vasemmalla kirjasarjan ensimmäinen osa, oikealla sarjakuvan.

½Prince perustuu alunperin samannimiseen Yu Won vuosien 2004-2005 aikana kirjoittamaan romaanisarjaan, josta Choi Hong Chong aloitti sarjakuva-adaptaation vuonna 2006. Perusideana on, että 19-vuotias yliopisto-opiskelijatyttö Feng Lan aloittaa kaksoisveljensä Feng Mingin yllyttämänä pelaamaan uudenlaista, täysin virtuaalitodellisuudessa tapahtuvaa MMORPG-peliä nimeltä Second Life (Ei, ei SE Second Life).

No mutta tietenkin!

Koska Feng Lan on ensimmäinen peliin sisälle logannut pelaaja, saa tämä toteuttaa yhden toiveensa hahmoa luodessa. Ennen pelin aloittamista Feng Ming on juuri naljaillut siskolleen siitä, että mahtaako tämä tyttönä muka kestää intensiivistä virtuaalimaailmaa, jossa tunnetaan ihan OIKEAA kipua ja käydään OIKEITA tappeluita. Haasteen vastaan ottanut Feng Lan päättää tästä tuohtuneena käyttää toiveensa ns. sukupuolenvaihdokseen, toisin sanoen luomalla virtuaaliavataristaan miehen. Normaalien sääntöjen mukaan oikeasta elämästä poikkeavan sukupuolen asettaminen hahmolleen ei olisi hyväksyttyä, mutta ensimmäisenä pelaajana Feng Lan saa toiveensa ”syntyä” haltiapoikana, nimenään Prince.

Totuuden sanoja.

Tässä siis asetelma, josta tarinaa lähdetään rakentamaan. Ennen pitkää Prince löytää uusia kiltakumppaneita, niittää melkoisesti mainetta, eikä kukaan arvaa kyseessä olevan Feng Lan, ei edes oma veli. Entistä paremmaksi pelaajaksi kehittyessään Prince alkaa pikkuhiljaa keräämään myös vihamiehiä. Omat luokkatoverit (ja jopa omat vanhemmat) kiroavat ”sitä helkutin Princeä”, joka hakkaa kaikki sekopäisen kiltansa, nimensä veroisen Odd Squadin, kanssa. Vihamiehien lisäksi Princelle löytyy myös odottamattomia ihailijoita, joita erityisesti viehättää haltiapojan ~ihana~ ulkonäkö.

Hihi, hassut tytöt, älkää iskekö minua! ^___^

MMORPG-peli teemana ei tietenkään ole mitään uutta (.hack-sarja), mutta pikaisesti mietittynä sukupuolirooleja naisen näkökulmasta tutkittuna ei tule hirveästi mieleen. Samoin bodyswap- ja sukupuolenvaihdossarjoja riittää enemmän kuin tarpeen olisi, mutta yleensä nämä keskittyvät lähinnä siihen kaavaan, missä poika HUOMAA OLEVANSA TYTTÖ IIX TISSIT IIK. Ainakaan itselleni ei ole tullu kovin montaa sarjaa vastaan, jossa ihan aidosti tyttö eläisi täysin poikana ja vielä suht luonnollisesti ilman paniikinomaista himoa päästä takaisin ”omaan kehoon”. Feng Lan HALUAA olla poika, eikä missään vaiheessa ihmeellisesti asiaa murehdi muuten kuin paljastumisen kannalta. Feng Lan kuolaa Princenä hyvännäköisiä poikia häikäilemättä, samalla kun vetää kuolettavasti turpaan ahdistelijoita sekä kiskoo viinaa ja ruokaa minkä kerkeää, kaiken kukkuraksi turnajaisissa saa vastapuolen joukkueen ja katsomon oksentamaan iljetyksestä raa’alla kielenkäytöllään. Siis kaikkea mitä nainen miehen kehossa voikaan tehdä ilman seurauksia.

Hyh, Feng Lan! Tuo ei ole yhtään waifumaista!!!!! >:(((((((((

Olen kieltämättä useinkin leikitellyt idealla mangasta, jossa tyttö muuttuisi silloin tällöin pojaksi ja ottaisi tilaisuudesta kaiken irti. MMORPG-teemakin on innokkaana ragnarokinpelaajana sydäntä lähellä, joten mitä tässä voisi menettää? Hauskasti kirjoitetut hahmot, lennokas ja yksityiskohtainen piirustustyyli, huutonaurua aiheuttavat kohtaukset ja mielenkiintoinen koukku. Juonea voisi nimittää lähinnä slice-of-(virtual-)lifeksi, aina siihen asti kunnes rupeaa tapahtumaan – virtuaalimaailman NPCt (non-playable-character, pelin sisäiset tekohahmot) alkavat vähitellen kehittää omaa tahtoaan. Oikeassa elämässäkin tulee konfliktia, kun Feng Langin lapsuudenystävä palaa kaupunkiin yhtä ihastuneena tähän kuin ennenkin. Shoujokliseiltä kuitenkin jokseenkin vältytään, ja kohtaukset ovat lähinnä humoristisia.

Mikäli siis tykkäät fantasiaseikkailuista, hersyvästä huumorista, voimakkaista tappelukohtauksista ja persoonallisista hahmoista, kannattaa ½Prince katsastaa ihan huvin vuoksi. Muutaman ensimmäisen chapterin laahaavuuden jälkeen päästään kunnolla vauhtiin, ja itse en ainakaan päässyt nukkumaan kuin vasta n. 10 osan jälkeen. Varmasti iloinen yllätys monelle.

Kunhan ei ole allerginen lohikäärmeenXXXlle.

Taidekujeilua

Luulin itsekin päässeeni jo eroon näistä taidepiirirageblogauksista, mutta itsehillintäni petti. Näin käy joskus.

Kuten ehkä hyvin tiedätte, taidekuja on usean conin ”ohjelmanumero”, jossa amatööritaiteilijat myyvät tuotteitaan torityyliin pöytien ääressä, valikoimana yleensä kirjanmerkkejä, avaimenperiä, printtejä, magneetteja, omakustanteita, koruja, pieniä pehmoleluja ja muita pikkukivoja hyötyesineitä, jotka ovat valmistaneet itse ja päässeet toteuttamaan taiteellista näkemystään. Jotkut myyvät paremmin, jotkut vähän huonommin, mutta kokemuksenhan ja itsensä promoamisen takia sinne mennään kököttämään, raha ei ole pääasia. Niinkö?

Conimaailmassa posahti taas, kun Desucon Frostbite julkisti taidekujasuunnitelmansa. Aikaisemmassa mallissa pystyi varaamaan koko viikonlopulle pöydän, mutta ongelmana on viime vuosien ajan ollut se, että taidekujailmottautumiset menevät umpeen valehtelematta ja liioittelematta alle 5 minuutin. Pöydät ovat jopa niin haluttuja, että eräänä vuonna innokkain poppoo oli onnistunut kaivamaan viallisen ilmottautumislomakkeen ja jakaneet linkkiä kavereilleen, jolloin ”laittomia” ilmoituksia tuli kukkuroittain ennen ilmottautumisen aukeamista (luonnollisesti nämä haamuvaraukset poistettiin). Vielä varsinaisten ilmottautumisien jälkeen järjestäjiä pommitetaan ”ei teil ois viel yhtä pientä pöytää/peruutuksia”-viesteillä pitkään. Tyhjästä on paha nyhjäistä, eikä tilaa yksinkertaisesti ole enempää. Sibeliustalolle ei saa rakennettua väliaikaista taidekujasiipeä. Mikäli katsotte taidekujakarttaa, huomaatte varmasti, että kaikki mahdollinen tila on käytetty.

Taidekujakartta. Älykkyystesti: Yritä sijoittaa 10 pöytää lisää ilman, että ne menevät toistensa päälle tai ovien tai rappusten eteen.

Taidekujan toinen ongelma on se, että vaihtuvuus on pientä. Koska ilmot menevät kiinni minuuteissa, saavat vain nopeimmat paikan, ja nämä nopeimmat ovat usein niitä, jotka tietävät pöytien menevän hetkessä ja seuraavat aukeamispäiviä- ja kellonaikoja tarkkaan. Empiirisen tutkimukseni mukaan moni hyvin myyväkin taiteilija jättää taidekujan välistä, koska epäilee pöydän saamista ja omaa myyntikykyään. Kolmas ongelma, joka liittyy toiseksi mainittuun, on se, että taidekujalla toisinaan näkee täysin ammattimaisesti myyviä ihmisiä, joilla on sananmukaisesti koko pöytä sekä kaksi rekkiä täynnä vaatteita ja asusteita, jotka kuuluisivat enemmän myyntipöytäsaliin kuin harrastelijoiden taidekujalle.

Joten pitkän mietinnän ja punninnan jälkeen päädyttiin kokeilemaan yhden päivän varauksia. Näin saataisi jopa tuplasti enemmän myyjiä, kun samat pöydät palvelisivat kahta eri myyjää viikonlopun aikana. Tämä kuulosti ainoalta fiksulta ratkaisulta ongelmaan, joten sitä päätettiin sitten kokeilla. Blogipostaus julkistettiin ja silloin kiehahti. Varmasti yhteenkään merkintään Desuconin 4-vuotisella taipaleella ei ole tullut samanlaista kommenttimyrskyä, joka varmasti kertoo sekin omaa tarinaansa taidekujan vannoutuneimmista myyjistä.

Keskustelussa muutama myyjä kertoo kovaan ääneen jättävänsä koko conin väliin, koska ”conissa ei ole minulle muuta tarjottavaa”. Jotkut jopa ehdottavat, että kolmoskerroksen parvelta pitäisi ajaa lautapelaajat pois taidekujan tieltä tai sulkea AMV&Animehuoneet ja korvata taidekujan laajennuksella, koska ”ei siellä pahemmin mitään vakavissaan katsota” [sic]. Toiset valittavat päivien eriarvoisuudesta ja haluavat erihintaiset pöydät eri päiville, koska sunnuntaina ei kauppa käy. Jotkut tuovat esille sen, miten epäreilua on, että kokemattomat ja sanalla sanoen huonot myyjät myyvät amatöörisiä näperryksiään, kun tilalla voisi olla joku kokenut ja taitava ihminen.

Olen melko hämmästynyt. Odotin kyllä taidekujalaisilta vihaista vastaanottoa, mutta kaiken kruunasi se, että aletaan tosissaan vaatimaan muiden ohjelmanumeroiden peruutuksia ja kehitysideoiden sijaan halutaan taidekujan laajennusta millä keinolla hyvänsä. Miksei samantien valjasteta pääsalia taidekujan käyttöön ja unohdetaan cosplaykilpailu, joka vetää hallin täyteen?

Yritin keksiä jotain nasevaa kuvatekstiä, mutta en onnistunut. I have no words. (Poimittu keskustelusta)

Tästä voitaisiinkin puhua. Itse olen käynyt istumassa taidekujalla muutamaan otteeseen kokeilumielessä, ja harrastan myös cosplayta, nykyisin myös kisaamalla. Cosplaykisa on vain toisena päivänä ja sinne on rajallinen määrä ilmottautumispaikkoja. Joskus ilmottautumiset menevät umpeen silmänräpäyksessä ja paikan joltain taitavalta vie joku, joka hyppii lavalle loimusametista ommellulla Haruno Sakura-cossillaan heiluttamaan purjoa ilman peruukkia. Vain siksi että ehti ilmottautua ensin. Sunnuntaina cosplaykisaa ei ole, mutta kisaajat joutuvat silti ostamaan lipun koko viikonlopulle ja viihdyttämään itseään ilman kisaa. Cosplay-kisaajat upottavat satasia pukuihinsa, eivätkä saa siitä mitään rahallista korvausta takaisin. Tracon taitaa olla ainoa con, joka kustantaa toisen päivän kisaajille, mutta matkat ja hotellit saa jokainen pulittaa omasta pussistaan. Silti ~jostain kumman syystä~ en ole koskaan nähnyt cossaajia valittamassa, että kisan pitäisi olla molempina päivinä että useampi pääsisi osallistumaan ja että olisi jotain tekemistä, koska ”tiedän monia jotka tulevat coniin vain cosplaykisan vuoksi”.

Joku kujailija ehti jossain vaiheessa jopa valittaa, että taidekujalaisille tulisi antaa alennusta rannekkeesta, sillä ”he eivät ehdi nauttia conista kun pitää istua taidekujalla”. Kahvitarjoiluakin on kaiketi kinuttu. Samoin animefanart-taiteen poistamista, koska ”se vie asiakkaita originellitaiteen myyjiltä”.

Keskustelun kommenteissa tulikin sitten muutama miettimisen arvoinen asia esille:

• JOS conissa ei ole Sinulle muuta tarjottavaa kuin taidekuja ja jos joudut lainaamaan kaverilta rahaa junalippuihin ja loppukuun vuokranmaksusi sekä lemmikkisi ruokinta on siitä kiinni, että saat pöydän tyhjäksi, niin kannattaisiko istua alas, miettiä hetki ja priorisoida asiat uudelleen? Kannattaako sinne coniin oikeastaan mennä ja maksaa matkustukset+majoitukset jos ainoa aktiviteetti on istua taidekujalla? Mistä luulet niiden 2000 muun ei-taidekujalaisen saavan rahansa conireissuihinsa? (vinkki: säästämällä, jopa köyhät opiskelijat)
• Kannattaako laittaa myyntiartikkeleihin hirveästi rahaa, jos tietää ettei selkeästi plussan puolelle jäädä kuin istumalla myymässä koko viikonloppu aamusta iltaan?
• Onko animetapahtuma ihan oikea paikka, jos aihepiiri ei kiinnosta vaan paikalle tullaan pelkästään myymään printtejä, jotka eivät välttämättä edes vastaa tapahtuman teemaa?
• Ovatko tuotteesi tarpeeksi myyviä, jos ne eivät mene kaupaksi muuten kuin istumalla koko viikonloppu kujailemassa?

If all else fails, voit aina laittaa murhanhimoisen paladinin tuijottamaan syyllistävästi. Myyntikäyrät syöksyvät katosta läpi! (pöytä alexandrielin)

Jenkeissä ehkä suurtapahtumissa ihmiset tienaavat tonneja, mutta suurien tapahtumien Artist Alleyt myyvätkin pöytiään n. 10-20-kertaisilla hinnoilla. Esimerkiksi Sakuraconin AA-pöytä maksaa 150 dollaria, SD Comic-conin pöytä 250-450 dollaria. Vertaa Desuconin 15 euroa. Samoin kävijämäärä on aivan eri luokkaa kuin Suomessa. Täällä asiakkaat ovat teini-ikäisiä, jotka mielummin käyttävät vähäiset rahansa myyntipöytäsalissa. Mutta periaate pysyy: taidekuja on taiteilijoiden promoamista varten, siellä jaetaan käyntikortteja (olen näitä itsekin nappaillut mukaani ja käynyt tsekkaamassa, todella hyvä tapa) ja tehdään tuttavuuksia, se on halpa ja helppo tapa aloitteleville taiteilijoille tuoda töitään esille. Taidekuja ei ole sama kuin myyntipöytäsali, jossa jo nimekkäät yritykset tekevät voittoa. Olisi yhtä absurdia, että cosplaykisan voittaja vaatisi koko puvun materiaaleihin ja matkakuluihin uponnutta summaa palkinnoksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kujalle pitäisi saada pelkästään ensikertalaisia, vaan laaja tarjonta. Kaikki eivät ole seppiä ja skenefameja syntyessään, vaan sellaiseksi tullaan pienin askelein. On todella lyhytkatseista ajatella, että taidekujalle pitäisi sallia vain niitä, joilla on kymmentä eri tavaraa myynnissä ja voittoa tulee tonnin edestä. Useat ensikertalaiset tuovat vain vähän myytävää sen vuoksi, että eivät ole vielä varmoja oman tavaransa suosiosta ja kokeillakseen, millaista taidekujalla myynti on. Jos myyjä innostuu, seuraavalla kerralla onkin sitten laajempi tarjonta mukana. Tämähän on aivan loogista.

Ehdotukset taidekujan laajentamisesta/hinnannostosta/yms ovat verrattavissa lähinnä tähän.

Tilanne on nyt yksinkertaisesti siis se, että joko taidekujaa myydään yhden päivän pöydissä tai sitten sitä ei järjestetä ollenkaan. Tilaa ei ole enempää, conilla ei ole velvollisuutta järjestää taidekujaa, toisia ohjelmia EI voi perua vain taidekujan vuoksi, vanhaa mallia kukaan ei viitsi pyörittää hyvällä omatunnolla ja hyvä syy taidekujalle ei ole se, että muutama ihminen saa tienattua conireissurahansa sillä. Suomessa on kuitenkin Desuconin lisäksi esim. Tracon, joka järjestetään huomattavasti tilavammassa Tamperetalossa, jossa tilaa riittää taidekujalle. En edes yritä olla ilkeä kusipää sika joka ei arvosta taiteilijoiden elinkeinoa, vaan tämän pas— kommenttimyrskyn perusteella joillakin taidekujalaisilla ei ole minkäänlaisia realiteettejä coninjärjestyksestä tai hahmotusta siitä, millainen tilanne järjestäjille sekä muille kujalaisille on. Siksi koin aiheelliseksi siitä kirjoittaa tapani mukaan tiukkaan sävyyn mahdollisimman selkeästi.

Ettei ihan paatokseksi menisi tämäkin merkintä, niin kuunnellaan yhtä suosikki-j-hiphop-pumppuani eli Rhymesteriä. Tämä oli ehdoton kesähittibiisini tänä vuonna, nauttikaa tekin sen miehekkyydestä.

Arigatou, my men! Arigatou, my haters!

SOUL’d OUT: so_mania

Minulle vinkattiin tästä vähän aikaa sitten, kiitos Japan popille mainiosta esittelystä! Etenkin olen otettu siitä, että on jaksettu
niin pitkälle kaivaa että jopa tuo aikoja sitten postaamani joululevyartikkeli. Mainiota työtä, ihan tässä punastuu.

Anyway, muut kiireet ovat syöneet aikaa ja ajatuksia niin paljon, että lähes unohdin läpikäydä tämän asian. Rukouksiini vastattiin
nimittäin pitkän odottelun jälkeen, ja ne jotka eivät jo tätä tienneet, niin täältä posahtaa: yksi ehdottomista J-urban-suosikeistani
eli SOUL’d OUT on palannut. Neljän vuoden tauon ja soolourien jälkeen ovat Diggy-Mo, Bro-Hi ja Shinnosuke
palanneet jälleen yhteen tuottamaan sitä jumalaista settiään albumillaan so_mania.

SOUL’d OUT: so_mania

1. Kopernik
2. quarter 5
3. UnIsong
4. SUPERFEEL
5. and 7
6. soooooooo_mania
7. カーテン・コール (Curtain Call)
8. BASTARD
9. Stay Gold
10. Sue
11. IMA
12. VELVET ROMANCE
13. Singin’ My Lu

Alkuräjähdyksen jälkeen lähestyin oikeastaan albumia varauksella, sillä keväinen m-Flon levy oli niin suuri pettymys (ja tätähän en ole miljoonaan kertaan jo maininnut) että pelkäsin S’Onkin hukanneen tyylinsä täysin. Väärässä olin. Voi, niin väärässä. Levy on alusta loppuun vanhaa kunnon SOUL’d OUTtia, hieman uudistettuna, mutta täysin tunnistettavissa. Omaperäinen leima kuuluu vieläkin.

Biiseistä tunnelmallinen Singin’ my Lu on itse asiassa Chouyaku Hyakunin Isshu: Uta Koi-animesarjan ending, mutta tästä huolimatta huomioni varasti lätyn ehdottomasti paras kappale eli Curtain Call, joka on aivan varmasti taattua S’Ota. Se showmainen fiilis joka jatkuu alkusoitosta loppuun asti, ei sanat riitä kuvaamaan. Päätyi hetkessä yhdeksi suosikeistani koko pumpun tuotannosta.

Jammaava and 7 ja IMA ovat letkeällä tunnelmallaan molemmat seuraavia suosikkeja. Etenkin and 7:ssä pääsee pitkästä aikaa kuuntelemaan Bro-Hin beatboxausta jota olinkin näiden vuosien aikana jo ehtinyt muutamaan otteeseen kaivata. Koko biisin kulminoituminen Diggy-Mon väsyneeseen huokaisuun (2:56) ja sitten uudestaan vauhtiin. En tiedä, mikä tuossa kohdassa niin viihdyttää, mutta niin se tekee.

Shinnosuken pohjia rakastaville löytyy perinteinen soolobiisikin, BASTARD on mainiota kuunneltavaa. Kopernik, UnIsong ja Stay Gold tarjoavat teknompaa klubimenoa, VELVET ROMANCE ja SUPERFEEL hieman melakolisempaa srs bznsiä ja quarter 5 tyylikästä ja hiljaisempaa. Varmasti löytyy kenelle tahansa oma suosikki. Kaikin puolin todella mieluisa ja odotettu yllätys tämä levy.

Soul sista, go sista

Satuin bongaamaan ohimennen uuden mainion pläjäyksen Suomen musiikkiteollisuudesta, tällä kertaa hieman keskimääräistä enemmän facepalmia aiheuttavan. Kyseessähän on Uniikin ja Kristalin Rahaa palaa, joka pistää miettimään että eikö Uniikilla riitä keikkoja vai onko tämä joku Rähinän sisäpiirin vitsi.

I’m a whole lotta woman! Tästä mallia, biiiiiiitch.

Mutta aiheenani ei (luojan kiitos) ole Kristal, vaan kyseinen video muistutti minua yhdestä mainiosta hiphopin ilmiöstä, josta en tunnu saavan tarpeeksi. Nimittäin divat, joilla en tarkoita nyt mitään Lady Gagaa tai tuollaista ”diivaa”, vaan ämmiä who don’t take no shit from no one. Suomessa tällaisia ei ole ollut ainakaan vakavalla naamalla tehtyjä acteja (Teaa ei lasketa ja Jonnasta ei tainnut tulla mitään), mikä sinänsä on harmi, sillä paikallisessa hiphopissa olen kuullut useampaakin hyvänkuuloista naisääntä R&B-soundilla, mutta nimiä onkin sitten vaikeampi löytää. Kuulisin ihan mielelläni suomalaista naisMCtä, mutta haaveeksi taitaa jäädä. Ellei joku lukija osaa vinkata oikeaan suuntaan, arvostan ihan independent-artistiakin!

Joten koska kotimaisia yrityksiä saa vielä odottaa, esittelen ohimennen kolme mahtavaa Japanin R&B-naista.

Twenty4-7 laittoi valitettavasti pillit pussiin tänä vuonna, mutta legenda elää ikuisesti. Mika (MC) ja Me (Laulaja) muodostivat mainion R&B/Hiphop-duon, joilta etenkin ylläolevassa Shake-videossa ei puutu tyyliä tai asennetta. Etenkin bändin rap-osuudet hoitava Mika on mustassa bodysuitissaan ja puuhkassaan juuri sellainen ilmestys, jollaista jään kaipaamaan 2000-luvun hiphoptyylistä. Siinä teille nainen, joka pistää muita ämmiä 6-0. Korkkaria naamaan.

Kuinka voisin unohtaa ihanan Koda Kumin? Kymmenisen vuotta uraa takana ja muuttuu vain paremmaksi. Ehdottomasti suosikkejani Japanin naisartisteista, sillä pelkästään vaikuttavan olemuksen ja edukseen erottuvan äänen lisäksi levyt ovat täynnä erilaista musiikkia alusta loppuun. Myös tänä vuonna julkaistulla Japonesque-levyllä, jota suunnittelen kaikille kuunneltavaksi. Love Techniqueta kelpaa popittaa ja jammailla mukana.

Itse asiassa ensin linkkaamani Twenty4-7n Shake it on coverversio erään Japanin pitkäikäisen R&B-laulajan kappaleesta. Kyseessähän on DOUBLE, joka aloitti alunperin Takako Hirasawan ja inspiraation Amerikanmatkaltaan tuoneen Sachiko Hirasawan naisduona. Valitettavasti isosisko Sachiko menehtyi yllättäen vuonna 1999 vaikeaan sairauteen, joten Takako jatkoi uraansa säilyttäen yhteisen taiteilijanimen. Artistina Double tunnetaan etenkin poikkeuksellisen länsimaalaisen seksikkäästä imagostaan, joka on jokseenkin poikkeavaa Japanin söpöjen tyttöbändien- ja artistien keskellä. Ei kuitenkaan tackyllä tai teennäisellä tavalla, vaan tuo kaikki tulee ~sisimmästä~. Aiemmin olen linkannut esimerkiksi Butterfly Cityn, jossa Double toimi yhteistyössä Zeebran, Ryo the Skywalkerin ja Mummy-Dn kanssa, ja tätä vieläkin suosittelen lämpimästi jokaisen soittolistoille. Samoin Japanin toisen divan eli Namie Amuron kanssa valmistunutta Black Diamondia.

Virityskuvaa

Perinteisen ragepostauksen aika, koska en keksi muutakaan kirjoitettavaa ja iski tällainen perinteinen ”koulua kello kahdeksan, kello lähestyy keskiyötä, täydellinen aika olla aktiivinen”-inspiraatio.

Wekapipohan on pääosin musiikkiblogi, mutta sivuaa myös animea ja sellaista sharbaa jota weeaboo-sieluni tykkää harrastaa. Mutta nyt on aika kirjoittaa jostain aihealueesta, mitä täällä ei ole ennen käsitelty. Olen satatsiljoonaa kertaa mussuttanut Suomen taidepiireistä ja niiden älyvammaisista ”animu ei oo taidetta”-asenteista, mutta koska näitä rinkuloita en ole vähään aikaan seurannut kiinnostuksen puutteen vuoksi, voidaankin sitten työntää lusikka sellaiseen sakeaan draamasoppaan että oksat pois. Tämä harrastus nimittäin sisältää enemmän mustaa tummaa pahuutta ja kissatappeluita ja kaiken maailman ällöä limaista mönjää, jopa enemmän kuin Suomen sarjakuvaskene. Kyllä maar, nyt puhutaan mistäs muusta kuin cosplaysta. Oh yeah, we’re living on the edge now!

Synkkä salaisuushan on se, että olen ollut aktiivinen ”cossaaja” kolmisen vuotta. En ole aiheesta tässä blogissa kirjoittanut muutamasta syystä: J-musiikki on mennyt edelle, ei ole ollut aiheita mistä puhua ja sitä rataa. Skenessä olen osittain mukana sen minkä nyt olen, mutta matalaa profiilia olen pitänyt. Mutta koska j-musiikkia vaivaa hallyu-niminen ilmiö ja m-flokin vääntää toistaiseksi vain dubsteppiä, voidaan kai jutella jostain muustakin ajan kuluksi.

Olen pitkään funtsinut, josko pitäisi kirjoittaa postaus siitä, miten koen itse tämän harrastuksen. Se voidaan tiivistää melko lyhyesti, joten kovin antoisa blogaus se ei olisi. Cossaan vain mieshahmoja, pidättäydyn melko peittävissä vaatteissa enkä ole kisannut kuin muutaman kerran. Eli olen sitä mahdollisimman tylsää ja turhaa cossaajien pohjasakkaa josta ei cosplayblogin puutteen vuoksi saa edes draamaa irti tai pyllytissikuvia hehkutettavaksi ironian huntuun peiteltynä. Maneeri on tämä:

1.) Aloitan cossin
2.) Itken ja parun miten vihaan tätä harrastusta, huudan ompelukoneelle, tuhoan aivosoluja käsittelemällä myrkkyjä ja hautautumalla puupölyyn (koomikko sanoisi, että tässä syy omituiselle ajatuksenjuoksulleni)
3.) Teen cossia lisää vain kahvin ja röökin taikavoimalla
4.) Menen coniin
5.) Tulen conista
6.) Katselen näytille tulevat kuvat läpi
7.) jee

Eli mitenkään ihmeellinen tai poikkeava harrastaja en ole. En edes viitsi yrittää muotoilla mitään mahtipontista esseetä tuosta materiaalista.

Niin! Asiaan! Mitään ihmeellistä noin muutenkaan en ajatellut kirjoittaa. Mutta koska cosplayblogit ovat lisääntyneet Suomessa kuin sienet sateella, voisin varmaan tarjota tällaisen peruscossaajan näkökulman kaikille blogaajille, jotka viitsivät lukea. Cosplayblogit ovat aivan ihmeellinen asia, suorastaan loistava. Rakastan katsella wip-kuvia ja ihailla erilaisia tekniikoita, cosplaysuunnitelmista on kiva bongata tuttuja hahmoja, tutoriaalit taas ovat pelastaneet elämäni monta kertaa sekä tarjonneet oivia ohjeita omien tekniikoitteni kehitettäviksi. Varsin hyödyllisiä nuo cossiblogit, eivätkö?

No, eivät. Katsokaas kun täällä Suomessa touhu on ihan nurinkurista. Cosplayblogin tulisi olla 80% tutoriaaleja, suunnitelmia, wip-kuvia, shoottikuvia ja tuollaista mielenkiintoista ja 20% sitä skenebullshittiä. Jos joku tätä lukeva on aloittamassa omaa blogiaan tai herravarjele ylläpitää jo sellaista, niin annan jo heti alkuun ohjeen tulevaa varten. Huomiohuora-aihe ei ole millään tavalla mielenkiintoinen, antoisa tai fiksu. Jok’ ikisessä cosplayblogissa on käyty nuo samat mussutukset tuosta aiheesta niin satatsiljoonaa kertaa ettei ole edes hauskaa. Vuoronperään jokainen yrittää kiillottaa sädekehäänsä kirjoittamalla abouttiarallaa tällaisen postauksen:

”must on iha tyhmää, ku laudalla, niinku, haukutaa heti huomiohuoraks jos vähä näyttää tissii, sit tällane hieno hetaliateiniesimerkki tähä, yleistys on ihan tyhmää, samoin lokerointi ja genreuskovaisuus ja sodat ja nälänhätä. siis mähä en oo koskaa kateellinen tai katkera kenenkää säärist tai kropast enkä ikinä ajattele kenestäkää et toi on huomiohuora. must on kivaa ku tytöt näyttää tissei ja peppuu!! vaik toises blogaukses taas sanoin et ei oo. ps mun/mun kaverin ois pitäny voittaa se viime conin kisa”

Ihan tosi, näistä jutuista voisi tehdä bingon. Paitsi että ei voisi, koska sanoja/maneereja esiintyy n. 5 kappaletta (bingoruudukkoon kas tarvitaan 25) joita toistetaan koko tekstiseinän ajan. Huomiohuora-aiheen lisäksi suosittuja blogauksenkohteita ovat ulkonäköasiat yleensä, ~elitismi~ ja kaikki mistä isommat tytöt keksivätkään kirjoittaa. Ja kyllä, naisilla on tissit, samoin myös takamus. Kaikilla naisilla on. Tiedän myös, että on suuri kiusaus osallistua keskusteluun, mutta jos mitään uutta sanottavaa ei ole, kannattaa ihan lukijakunnan vuoksi miettiä ja oikolukea kirjoitus läpi muutaman kerran ennen postausta ja mennä jauhamaan asiasta jonkun aiheesta jo bloganneen kommenttikenttään. Ironista kyllä, minunkin olisi pitänyt luultavasti tehdä näin, joten lopetetaan lyhyeen.

Mutta jotta ei ihan paha mieli kaikille tulisi, niin linkataanpa lukemisen arvoisia, suomalaisia cosplayblogeja! Näitä tällaisia on esimerkiksi iki-ihanan Irtsan Todellisuudenpakoa Ompeluhuoneessa, maanmainio Casualty Cosplay sekä Serious Business. Muitakin on, mutta näillä pääsee hyvin alkuun. Ja jottei ihan offtopiciksi menisi, niin nauttikaa viimeisistä armollisista kesäpäivistä tämän tahtiin.

Toiveita

EXILE – I wish for you

Joskus.. siis Jatkuvasti toivon, että Suomessakin nähtäisi tällaisia järjettömän isoja musiikkiesityksiä, jotka sisältävät hyväntuulista ja intohimoista tanssia, laulua ja esiintymistä. Mutta ei, rahaa vastaan saadaan vain kaljaisia festaritelttoja ja arkista autotallirokkia. Missä järjettömän isot pyrotekniset/vesisuihkuesitykset, ilotulitteet ja energiset pomppimiset lentotähtiefekteineen? Ja paidattomat mieh– uhm.. Siis.. kiskoilla kulkeva jännä avaruusmobiili? Voi hyvä huominen sentään, pelkästään video riittää hyvän mielen saamiseksi.

Katsokaa tuota yleisömäärää, aivan järjetön estradi Japanin suurimmalle R&B-tanssijoukolle, Exilelle. 14-henkinen poikabändi.. tai no, miesbändi, ovathan jäsenet suurimmaksi osaksi kolmenkympin puolin ja toisin. Bloggasin bändistä jo useampi vuosi sitten, mutta käydäänpä kertauksen vuoksi läpi uudelleen. Varsinaisia laulajia ovat Atsushi, Takahiro, Nesmith ja Shokichi, tanssiesiintyjiä perustajajäsen Hiro, Akira, Matsu, Makidai, Kenchi, Keiji, Naoki, Tetsuya, Naoto ja Usa. Melkoinen joukko siis.

Exilen musiikki on perinteistä R&B-poppia, mutta sen lisäksi myös tanssia ja esiintymistä yleensä. Muiden j-urban-edustajien tavoin Exileä on nähty tietysti nimekkäiden artistien kanssa tekemässä yhteistyötä, esimerkiksi viime vuonna Japanin hiphopin puuhamiehen eli Verbalin kanssa.

Tosiaan! Wekapipo täytti 4 vuotta 9.4. Vaikka meno ei olekkaan yhtä hysteeristä kuin aikoinaan, pysytään silti hengessä mukana. Tässä ohimennen kiljuin sateenkaaria ja tähtipölyä, sillä m-Flo on palannut takaisin 5 vuoden pituiselta hiatukseltaan. Uusi levy ei tosin dubstep-pärinöineen hirveästi sytyttänyt, toivotaan että Japanin j-urban-skene nousisi uudelleen tuhkista ja tarjoaisi jotain Soul’d Outin kaltaista uudelleen.

エイプリルフール

Koska blogin hiljaiselo on aika rikkoa ja tämänkin ajan voisin käyttää fiksusti koulun rästitehtäviin, ajattelin tulla tänne vähä skeittaan!

Jos nyt vielä muistatte kun vuoden alussa ihmeteltiin ”Suomen Justin Bieberiä” eli Robinia ja tämän elämää suurempaa hittikappaletta Front Side Ollieta, niin ottakaa sitten vähän uutta ihmeteltävää, tällä Suomi lähtee Japanin musamarkkinoille edustamaan Avex Tracksin alla. Oricon, täältä tullaan! 1,2,3, lights, camera, アクション!